Ay-jaosto
Ay-jaosto
Jako uusiksi työelämässä
Ay-seminaari 13.10.2007 Turussa
Varatuomari Arjo Suonperä: Työehtosopimus tulilinjalla – tes-järjestelmän muutokset ja uhat
1. Työehtosopimuksen merkitys
Työehtosopimus on ollut tärkein ja paras oikeudellinen instrumentti, jolla ammattiyhdistysliike on voinut itse suoraan vaikuttaa tulonjakoon ja työelämään. Hitaampi, mutta tehokkaampi onnistuessaan on ollut luonnollisesti kunnallinen ja valtiollinen poliittinen valtakoneisto. Ei ole ihme, että Suomessakin työnantajat kymmeniä vuosia ovat vastustaneet, paitsi vaaleissa sosialismia, myös työehtosopimuksien tunnustamista ja käyttöönottoa. Vasta siinä vaiheessa, kun porvarijohtoinen Suomi oli hävinnyt viime sodan sosialistiselle naapurilleen, suomalaiset työnantajat pelätessään työläisten vaikutusvallan kasvua niin yhteiskunnassa kuin työmarkkinoillakin, olivat halukkaita solmimaan työehtosopimuksia. Ne koettiin työantajataholla pienemmäksi pahaksi ja ne pyrittiin muuttamaan palvelemaan keskeisesti työrauhan säilymistä Suomen työmarkkinoilla. Siinä työnantajat Suomessa hyvin onnistuivatkin aina 1970 luvulle saakka ja 1980 luvun puolivälistä lähtien taas uudelleen.
Vallassaolon vuosinaankaan ei Suomen vasemmisto ymmärtänyt kehittää työehtosopimusinstrumenttia entistä toimivammaksi, vaan tyytyi sen kehittämisen asemesta askaroimaan oikeudellisesti heikommilla tulopoliittisilla sopimuksilla. Tämän laiminlyönnin seurauksena työehtosopimuksilla ei edelleenkään voida sopia mistä tahansa, vaan ainoastaan työntekoon ja siitä maksettavaan vastikkeeseen ja työolosuhteisiin liittyvistä seikoista. Työtuomioistuinkäytäntö on varsin nihkeästi päästänyt tätä työehtosopimusten säännöstämis kompetenssia laajenemaan.
Työehtosopimukseen on lainsäädäntö liittänyt vahvoja ja poikkeuksellisia oikeusvaikutuksia: sillä voidaan kolmansia sitovasti pakottavasti sopia palkoista ja muista työehdoista ja rikkomuksia ja laiminlyöntejä vastaan voidaan taistella valtiovallan pakkokoneistonkin eli oikeuslaitoksen ja ulosoton sekä hyvityssakkojen avulla. Sillä voidaan parantaa tai jopa huonontaa kolmannen oikeuksia työsuhteissa, niin työnantajien kuin työntekijöidenkin. Olennainen etu järjestelmässä työntekijöiden kannalta on ollut myös se, että työtaistelutoimenpiteitten seurauksena ei ole ollut täysi vahingonkorvaus, vaan määrältään rajoitettu hyvityssakkoseuraamus. Tosin hyvityssakkoja on merkittävästi korotettu ja sidottu ne indeksinomaiseen korotusautomaattiin.
Työehtosopimusten yleinen hyväksyminen ja joukkomittainen käyttäminen vuodesta toiseen on tuonut työehtosopimuksiin olennaisen lisävaikutuksen: työehtosopimusten tekijöille kasaantuu poliittista valtaa yhteiskunnassa, heidän mielipidettään kuullaan muissakin kuin työelämän asioissa ja he pääsevät vaikuttamaan valtakunnan politiikkaan muissakin kysymyksissä. Poliittinen vaikutusvalta kasvaa lisää, jos samat päättäjät pääsevät päättämään useammasta työehtosopimuksesta ja vielä enemmän se kasvaa, jos nämä pääsevät päättämään periaatteessa kaikista työehtosopimuksista.
Tämä työehtosopimuksiin liittynyt politiikkavaikutus on saanut Suomessa julkisen ilmenemismuotonsa tulopoliittisissa sopimuksissa ja vielä niitäkin pidemmälle vietynä siinä, että pitkään uudet hallitukset hallitusohjelmissaan sopivat siitä, millaisia työmarkkinauudistuksia hallituskaudella aiottiin tehdä, josta tosin seurasi, että muita uudistuksia oli hallituskaudella erittäin vaikea käynnistää.
Työehtosopimusten politiikkaulottuvuus nosti demarit Suomessa lähes pysyväksi hallituspuolueeksi sen jälkeen, kun SAK oli SDP:n ja SKP:n sopimuksilla ensin eheytetty ja kohta sen jälkeen demarit saaneet vankan ylivallan suomalaisessa ammattiyhdistysliikkeessä. Vallan keskittäminen demareille ay-liikkeessä ja ay-johdon yhä huononevat saavutukset tulopolitiikkakaudella niin tulonjaossa kuin politiikassakin ja kykenemättömyys vastata talouslaman ongelmiin ja käpertyminen laman päätyttyä tuloksettomaan puolustuspolitiikkaan, valmistelivat yhdessä kansainvälisten muutosten ja tiedotusvälineitten propagandan kanssa maaperää poliittisen ilmaston oikeistolaistumiselle ja palkansaajien vieraantumiselle ay-toiminnasta.
Ei ollutkaan mikään ihme, että demareiden ay-politiikan johtotähti: yhteistyökyvytön ja muita palkansaajien poliittisia voimia syrjivä päätäntävallan keskitys keskusjärjestöille ja sdp:lle ja asioitten hoitaminen lähes yksinomaan kabinettineuvotteluilla, päätyivät viime eduskuntavaalien poliittiseen sdp:n rökäletappioon ja sen myötä myös työnantajapuolen avoimeen hyökkäykseen työehtosopimusten poliittista ulottuvuutta eli tulopolitiikkaa vastaan.
Poliittinen oikeistolaistuminen huipentui nykyisen porvarihallituksen muodostamiseen ilman vasemmistoa tai demareita.
Myös se, että teollisuuden painoarvo työnantajaleirissä on kaventunut muodollisista asemista huolimatta; enää eivät teollisuustyönantajat ole voineet entisin tavoin istua palvelu- ja julkisen sektorin housuilla tuleen saadakseen itselleen mieluisia työmarkkinaratkaisuja demareiden kanssa, on ollut vaikuttamassa muutokseen. Palvelualat, jotka eivät voi pääosin siirtää toimintaansa ulkomailla, ovat pääomaköyhempiä kuin vanhat teollisuuskapitalistit, ja siksi tiukkapipoisempia työmarkkinakysymyksissä.
Niinikään ulkomainen kilpailu ja EU-jäsenyyden mukanaan tuoma rajojen avaaminen työvoiman, tuotannon ja palveluiden liikkumiselle, on toisaalta heikentänyt entisenlaisen työmarkkinakonsensuksen mahdollisuuksia ja toisaalta suomalaisten teollisuuskapitalistien kiinnostusta jatkaa tuotantoa Suomessa, kun halvemman työvoiman maissa kuvitellaan saavutettavan suurempia voittoja tarvitsematta edes neuvotella ammattiyhdistysliikkeen kanssa. Globalisaatio on avannut työnantajille lisää pelimahdollisuuksia ja erityisesti se on avannut niitä kapitalistien palkkajohtajille, jotka ovat pystyneet sen varjolla huijaamaan niin omistajia kuin henkilöstöäkin ja erilaisin lyhytaikaisin kvartaalitaloustempuin käärimään itselleen huomattavia tuloja yritysjärjestelyistä ja saneerauksista tms.
Nämä muutokset ovat johtaneet siihen, EK:n johto on kieltäytynyt tulopoliittisen tai keskitetyn työmarkkinasopimuksen teosta ja julkisuudessa on kuulutettu kuinka ainakin entisenlainen tulopolitiikka on nyt haudattu. Luonnollisesti tähän on erityisesti vaikuttanut sitä ennen poliittinen muutos hallituskoalitiossa; nykyinen porvarihallitus ei enää entiseen tapaa ole hallitussopimuksessa sopinut demareiden kanssa, mitä maassa kuluvalla eduskuntakaudella on tarkoitus tehdä. Tuon porvarillisen viime eduskuntavaalien vaalivoiton harjalla on työnantajakeskusjärjestö rohjennut viimein aiempaa selvemmin astua sen viivan yli, minkä jälkeen demareita ja näiden johtamaa ammattiyhdistysliikettä ei enää tarvita valtakunnan politiikassa entiseen tapaan.
Johtaako tämä kehitys jatkossa myös siihen, että työehtosopimusten osalta historian pyörää käännetään rajusti taaksepäin ja tullaan aikaan, ettei työantajapuolella haluta työehtosopimuksiakaan tehdä tai jos niitä tehdään, niiden sitovuus ja sisältö ovat heikkoja. Vai johtaako kehitys siihen, että työehtosopimuksia pyritään tekemään sellaisten ammattiliittojen tai keskusjärjestön kanssa, jotka ovat porvareitten johtamia eli haikailevatko kokoomus ja kepu työmarkkinoilla kalifiksi kalifin paikalle eli pyrkivät ottamaan ammattiliitoissa sen roolin, joka tähän saakka on ollut demareilla. Siinä tarvittaisiin näyttöjä siitä, että porvareitten johtamat ammattiliitot pystyvät saamaan aikaan parempia työmarkkinaratkaisuja kuin vasemmistovetoiset. Tällaisen pitkän tähtäimen muutoksen toteutukseen porvarihallituksen kannattaisi antaa ”tasa-arvolisiä tai muita tukia” vähän aikaa enemmänkin, varsinkin jos tuet maksetaan verovaroista, eikä suoraan kapitalistien rahoista.
Ensimmäinen koitos tällä saralla näytellään kuntasektorin lainsäädännöllä ja virkaehtosopimusteitse tavattoman keskitetyn neuvottelujärjestelmän murtamisyrityksissä niin, että yksittäiset liitot tai niiden muodostamat porvarijohtoiset liitot saisivat oikeuden tehdä kunta-alalla virkaehtosopimuksia omissa nimissään ohi nykyisen demarijohtoisen neuvottelupoolin.
Työmarkkinailmaston muutos on johtamassa joka tapauksessa työehtosopimusten poliittisen ulottuvuuden kannalta aivan uudenlaisiin vaikutuksiin. Poliittinen oikeisto on ulkomaisten esikuviensa mukaan hokenut kuin mantraa vaatimusta kaventaa julkisen sektorin asemaa yksityissektorin hyväksi. Julkisen sektorin hoitamat monet palvelut halutaan yksityistää ja julkista omaisuutta ”piilo jakaa” yksityistämällä ja leikata myös valtaosa julkissektorin työvoimasta yksityissektorille tai työttömiksi. Tätä hanketta Suomessa palvelee paljon parjattu kuntauudistus, joka valtaosasta Suomessa käytännössä pitkälti lakkauttaa kunnallisen itsehallinnon ja yksityistää leijonanosan kuntien palveluista jättäen kunnat maksuvaraa kokoavaksi verottajaksi ja vastuunkantajaksi. Hyvin pitkälle samaan suuntaan on vaikuttamassa myös nykyinen EK:n linja ”irti tulopolitiikasta”, ja sitä tukeva porvarihallituksen terveydenhuoltohenkilöstön kanssa törmäyskurssille ajettu palkkalinja, joka on johtamassa julkisen terveydenhuollon vakavaan ja pitkäaikaiseen kriisiin, jota voidaan jatkossa käyttää perusteena terveydenhuollon yhä laajemmalle yksityistämiselle.
Kokoomusjohtoinen Tehy joutuu keskeyttämään julkisen terveydenhuollon ja tappelemaan kokoomusjohtoisen kuntatyönantajan kanssa kokoomus- ja kepu johtoisen hallituksen kieltäytyessä käyttämästä historiallisia miljardien budjettiylijäämärahoja sairaanhoitajien ja muitten yhteiskunnan välttämättömistä peruspalveluista huolehtivien palkansaajien perusteltujen palkankorotusvaatimusten maksamiseen ja julkisten palveluiden parantamiseen. Tällaisen poliittisen värisuoran voisi kuvitella helpottavan Tehyn palkkatavoitteisiin pääsyä, mutta käytäntö näyttää vahvistavan, ettei kokoomuspuolue enempää kuin kepukaan ole vaalien ulkopuolella oikeasti ja uskottavasti kovin kiinnostunut tulonjaon muuttamisesta palkansaajien eduksi. Eipä silti, ei demarijohtoisilta toisilta ammattijärjestöiltäkään ole herunut sympatiaa Tehyn palkkavaatimuksille, niiden oma teollisuuden päänavauslinja kun näyttäytyy Tehyn vaatimusten valossa ja jo oikeastaan kuntapuolen hyväksyttyjenkin sopimusten valossa tasoltaan kuin haikailuna tupo-kauden pienille palkankorotuksille.
Oikeiston ideologinen tavoite julkissektorin kutistamiseksi tullee sen sijaan suomalaisille veronmaksajille ja tavallisille kansalaisille kalliiksi.
2. Työehtosopimusten rapautuminen.
Työehtosopimusten rapautuminen ei ole tapahtunut vasta nyt tai yhtäkkiä, vaan se on jo pidemmän kehityksen tulosta. Ainakin seuraavia tekijöitä voidaan tästä syyttää:
1. Järjestäytyminen sekä työnantaja- että työntekijäpuolella on heikentynyt;
2. Avoin työehtosopimusten vastaisuus yritysmaailmassa noussut;
3. Vahva lehdistöjulkinen poliittinen vaatimuspropaganda saada poiketa työehtosopimusmääräyksistä entistä enemmän työpaikkakohtaisilla tai peräti työntekijän kanssa suoraan tehtävillä sopimuksilla;
4. Työehtosopimusten määräykset, joissa oikeutetaan poikkeamaan paikallisella sopimuksella tes:n määräyksistä, lisääntyneet;
Tekstimääräysten lisäksi tämä laajentunut myös palkkoihin:
- v.2005 paperin tes: tes:n yleiskorotuksen lisäksi osa palkankorotuksesta sovitaan paikallisesti työnantajan ja luottamusmiehen toimesta, tes määrittelee vain jaettavan kokonaispotin tältä osin;
- v. 2007 teknologiateollisuuden (metalli) tes: tes:n yleiskorotuksen ( 2007:30 senttiä/tunti tai vähintään 3,4 %) lisäksi palkkoja korotetaan paikallisesti työnantajan ja luottamusmiesten kanssa sopien 1 %:lla vuoden 2006 neljännen neljänneksen keskimääräisestä keskituntiansiosta kerrottuna yrityksen työehtosopimuksen piiriin kuuluvien työntekijöiden lukumäärällä, jos paikallisesti siitä voidaan sopia liittojen yhteiseen ohjeistukseen perustuen ja 0,7 %, jos tällaiseen sopimukseen ei paikallisesti päästä.
- kemian teollisuuden tes 2007: v. 2007 tes:n 3,4 %:n yleiskorotuksen lisäksi palkkoja korotetaan yrityskohtaisella 0,4 %:n järjestelyvaralla, jos siitä ei paikallisesti päästä sopimukseen jaetaan puolet siitä prosentuaalisena yleiskorotuksena ja puolesta päättää työnantaja ”työntekijöiden pätevyyden ja työsuoritusten perusteella”;
- rahoitusalan tes 2007 (Suora): palkankorotukset jakaantuvat tes.n 3,6 %:n yleiskorotukseen ja 1 %:n konsernikohtaiseen erään, jos jälkimmäisen jakamisesta ei päästä sopimukseen, se jaetaan puolet prosentuaalisena yleiskorotuksena ja puolet työnantajan päättämiin tarkoituksiin tes:ssä yleispiirteisesti määriteltyjen tavoitteiden toteuttamiseksi. 4 vuotisen tes:n seuraavina vuosina palkankorotukset jakaantuvat tes:n määrittelemään (joka vuonna 2008) 3,3 % yleiskorotukseen ja 1,55 %:n palkkakeskusteluerään, jonka työnantaja ja työntekijä sopivat vuosittain järjestettävässä palkkakeskustelussa. Tässä siis on etäännytty tes:sta peräti yksilötasolle, olkoonkin, että palkkakeskustelun osalta on asetettu tes:ssä tiettyjä menettelytapasääntöjä ja tavoitteita ja jopa muutoksenhakujärjestelmä palkkakeskustelun osalta.
5. Pitkään jatkunut huonoiksi koettujen työehtosopimusten teko on monella alalla nakertanut työehtosopimusten uskottavuutta, käytännön palkkataso on usein ylittänyt tes:n tason;
6. Tulopoliittinen tai muu keskitetty sopimuspolitiikka on kahlitessaan liittokohtaista työehtosopimuspolitiikkaa heikentänyt työehtosopimusten merkitystä ja tehnyt työehtosopimuksista muodollisuuden, joskin välttämättömän;
7. Työehtosopimusten määräysten rikkominen tai niiden noudattamisen laiminlyönnit ja se, ettei työehtosopimusten valvonta ole ollut varsinkaan työntekijäpuolen taholta tehokasta eikä rikkomuksiin sieltä käsin ole useinkaan puututtu ja oikaisua saatu aikaan, ovat yhdessä olleet omiaan heikentämään työehtosopimusten merkitystä. Suomessa on kokonaisia aloja, joilla työehtosopimuksen alittaminen työnantajan hyväksi on paremminkin pääsääntö kuin poikkeus;
8. Työehtosopimusten ns. jälkivaikutuksen rapautuminen, ks. KKO 2007:65 (Westerholm ym/Suomen Posti Oyj vuosilomaetuuksien säilyminen liikkeenluovutustilanteessa työsuhteen ehtoina). Jos työehtosopimuksilla ei ole niiden päättymisen jälkeen jälkivaikutusta ts. tes:n määräykset eivät säily voimassa, se heikentää tes:n merkitystä entiseen verrattuna;
9. Työoikeusjärjestelmässä ennen tunnustetusta ns. perussuhdeteoriasta luopumiseen tähtäävät pyrkimykset teoreetikkojen ja työnantajien taholla;
10. Halvemman tes:n etsimispolitiikan salliminen: = työantaja voi erota entisestä alan työnantajaliitosta ja hakeutua sellaisen työnantajaliiton jäseneksi, jolla on halvempi tes ja entisen tes:n voimassaoloajan umpeuduttua työnantaja voi alkaa noudattaa tätä uutta halvempaa tes:ta, ks. KKO 2007:65.
11. Työehtosopimuksiin perustuvan suomalaisen minimipalkkajärjestelmän romahdus ja sen isoja aukkoja jättänyt korjausyritys vuoden 2001 työsopimuslain kokonaisuudistuksessa: työsopimuslain 2luvun 7 §:n 3 momentin mukaan työantaja, joka on työehtosopimuslain nojalla velvollinen noudattamaan työehtosopimusta, jonka toisena osapuolena on valtakunnallinen työntekijäyhdistys, saa noudattaa tällaista työehtosopimusta, vaikka se ei olisikaan ns. yleissitova eli yleissitovuusjärjestelmästä voidaan poiketa edellä mainitunkaltaisella halvemman työehtosopimuksen etsimispolitiikalla;
12. Suomen EU-jäsenyyden myötä tullut Suomen velvollisuus sallia työvoiman ja palvelujen ja tavaroiden vapaa liikkuvuus Suomeen EU-maiden kautta nakertaa pahasti työehtosopimusten merkitystä, koska esim. EU:n palveludirektiivi tai mikään muukaan EU-säännös ei sinänsä velvoita ulkomailta käsin työtä teettäviä yrityksiä noudattamaan täällä tehtävässä tai ulkomailla suomalaisilla teetettävässä työssä suomalaista työehtosopimusta, vaan kuten suomalaisetkin yrittäjät, ne voivat vedota työvoiman ja palveluiden vapaaseen liikkuvuuteen ja Rooman sopimukseen sekä edellä mainittuun työsopimuslain 2 luvun 7 §:n 3 momenttiin ja ilmoittaa noudattavansa oman maansa ”työehtosopimusta”, vaikka se olisi paljon huonompi kuin alan suomalainen tes;
13. Työehtosopimuksen kansainvälisen sitovuuden heikkoudet ja tes-järjestelmän puuttuminen tai heikkous muissa maissa, amerikkalaisen mallin ihannointi.
14. Eräiden työntekijäryhmien vapaan työehtosopimustoiminnan ja sen edellytyksenä olevan työtaisteluvapauden rajoittaminen, kuten virkamiesten ja terveydenhoitohenkilökunnan tms. Jos työnantajan ei tarvitse pelätä työtaistelutoimia vastapuolelta, ei ole tarvetta suostua työntekijöiden esityksiinkään työehtosopimusneuvotteluissa.
15. Työehtosopimuksista palkansaajapuolella päättävien liian kapea poliittinen edustavuus vie ajan myötä pohjaa pois uskottavalta tes-politiikalta, varsinkin jos tes-politiikan saavutukset jäävät heikoiksi. SDP:llä on useimpien työmarkkinajärjestöjen päätöksentekoelimissä ja henkilöstössä suhteeton yliedustus verrattuna jäsenistön poliittiseen jakautumaan, joka johtaa siihen, ettei jäsenistö sitoudu sellaiseen ay-toimintaan ja ole valmis tositoimiin, vaan ainoastaan on valmis odottamaan etuja ja niitä vastaanottamaan.
3. Tulopolitiikka on kuollut – kenen palkka nousee.
Porvarihallitus seisoo nyt ikään kuin tulopolitiikan haudalla. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö porvarihallitus ja sen johtavat puolueet kokoomus ja kepu haikailisi uudenlaisen tulopolitiikan tai ainakin poliittisesti entiseen verraten toisella tapaa tuetun ja johdetun tes-politiikan perään. Hallituspuolueilla on varmaankin kiinnostusta astua demareiden saappaisiin ei vain maan hallituksessa, vaan myös työmarkkinoilla. Tämä tarkoittanee kuitenkin vain sitä, että porvarihallitus ja sen puolueet yrittävät nyt aikaansaada kehitystä, jolla ne ammattiliitot, jotka ovat porvarijohtoisia, voisivat päästä virkaehtopuolella eroon niiden toimintavapautta kahlitsevasta entisestä keskitetystä neuvottelujärjestelmästä ja että ylipäätään työmarkkinakenttä saataisiin jaettua entistä pienempiin toimijoihin, jotka aiempaa enemmän kilpailisivat keskenään halvemmilla työehtosopimuksilla, joista työnantajat saisivat valita. Sen sijaan ay-liikkeen voimistamiseen, oli sen johto minkä väristä tahansa, ei porvarihallitus ole halukas menemään.
Kokoomusjohtoinen Tehy näyttäisi samalla tällä kierroksella haastavan perinteistä demarivetoista ay-liikettä kilpailuun palkansaajien sieluista: kuka pystyy parempaan työehtopolitiikkaan ja perinteiseen edunvalvontaan tulevilla kierroksilla. Samalla Tehykin tullee osoittaneeksi sen, että työmarkkinoilla ei riitä pelkkä puhetaito ja laakereilla lepääminen, vaan tarvitaan käytännön joukkovoimaa, rohkeutta, taitoa ja palkansaajien yhteistyötä ilman poliittista jäsenistön syrjintää. Tarvitaan kilpailua paremmista työehtosopimuksista, ei huonommista.